Perheidemme tarinoita

Jokaisella Talomme perheellä on oma, tärkeä tarina. Päivittäin ja viikoittain Talolla kohdataan tunteita laidasta laitaan, mutta päällimmäiseksi jäävät ne hetket jolloin päivän täyttävät onnen hetket. Tervetuloa tutustumaan tarkemmin perheidemme tarinoihin.

Aavan taistelu syöpää vastaan

Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Seura-lehdessä 30.5.2020, linkki koko tarinaan alla. Kirjoittaja: Pirjo Kemppinen

Kun Iida Kaikkonen kuuli, että hänen 1-vuotias tyttärensä Aava sairastaa syöpää, hän tunsi kaiken nielevää vihaa. Siitä auttoi eteenpäin yksi asia: ”Keskityin taistelemaan”, Iida kertoo.
.
Pusut ja puuro. Iida Kaikkosen, 25, äänessä kuuluu hymy, kun hän kertoo suurimmista ilonaiheistaan tällä hetkellä. ”Aava haluaa muiskautella minulle pusuja jatkuvasti. Se on ihanaa.” Oman lapsen hellyydenosoitukset ovat hurmaavia kenestä tahansa 1-vuotiaan äidistä, mutta Iidalla on erityinen syy olla niistä kiitollinen.Iidan ja Heikki Mäkelän kuopus Aava, 1, sairastaa syöpää.
.
Takana on pitkä, raskas ajanjakso täynnä hoitoja, jotka jatkuvat edelleen.Alkukevään hoidot veivät ruokahalun, vatsalaukku pieneni eikä Aava enää tuntenut nälkää. Ensimmäisen kerran jouduttiin turvautumaan nenämahaletkuun, josta toivottavasti päästään pian eroon. ”On iso asia, että hän haluaa nyt kaikilla aterioilla puuroa.”Aavan parantumisesta ei ole varmuutta. Ei tiedetä sitäkään, uusiutuuko syöpä.

Mikä auttaa jaksamaan, kun kukaan ei voi antaa takeita tulevaisuudesta?

Unelmat toteutuvat

Iida ja Heikki tapasivat yhteisen harrastuksen, jujutsun parissa vuonna 2015. ”Aika pian tiesin, että juuri hänen kanssaan haluan olla. Meitä yhdistivät maanläheisyys ja samanlaiset tulevaisuuden haaveet”, sanoo Iida.

Lapsista puhuttiin jo seurustelun alkuaikoina. Kumpikin toivoi kahta lasta ja halusi saada ne nuorena. Lukas syntyi marraskuussa 2016. Odottaessaan toista vauvaa Iida toivoi tyttöä. Aavan syntyessä heinäkuussa 2018 haave toteutui.

Iida rakasti äitiyttä, vaikka rankkaa se oli. Aava oli iloinen vauva, mutta valvoi yöt. Lukas puolestaan lopetti päiväunien nukkumisen. Heikki teki 70-tuntisia työviikkoja kattoasentajana.

Äitiysloman jälkeen oli aika toteuttaa myös ammatilliset haaveet. Aiemmin lähihoitajan työtä tehnyt Iida opiskeli ja ryhtyi päätoimiseksi valokuvaajaksi 1. heinäkuuta 2019.

Aavan taival päiväkodissa alkoi korvatulehduksilla ja ripulilla, jonka luultiin johtuvan antibioottikuurista. Vatsa pullotti, mutta se näytti lapsen pyöreydeltä. Aava alkoi olla myös poikkeuksellisen väsynyt. ”Hän nukkui rinnallani hoitopäivän päätyttyä, mitä ei ollut tapahtunut vauva-ajan jälkeen.”Se saattoi johtua heinäkuun helteestä, mutta Iida pyysi hoitotätejä tarkkailemaan Aavaa. Muuten ensimmäiset oireet eivät saaneet Iidaa hätääntymään. ”Ajattelin, että hoidetaan vaiva pois.”

Sydämeen sattuu

Heinäkuun puolivälissä juhlittiin Aavan 1-vuotissyntymäpäivää. Rivitalokodin pihalla Hollolassa otetussa kuvassa Aavalla on ruusukepanta, rimpsuhame ja iloinen hymy. Hän osasi sanoa äiti, isi ja pappa sekä kävellä pieniä matkoja ilman tukea.

Pian yksivuotisjuhlan jälkeen päiväkodista kerrottiin, ettei Aava ollut syönyt lainkaan hoitopäivän aikana. Ruoka ei maistunut kotonakaan eikä hän suostunut edes juomaan maitoa. Iida otti yhteyttä terveyskeskukseen ja häntä neuvottiin viemään Aava suoraan Päijät-Hämeen keskussairaalaan.

Vahvin epäily oli harvinainen suolistoinfektio. Aavalle annettiin veriplasmassa olevan valkuaisaineen, albumiinin, alhaisten arvojen vuoksi verituotteita neljä kertaa päivässä.

Käännettä parempaan ei tapahtunut, joten hoitava lääkäri päätti kokeilla veritankkauksen lopettamista. ”Aava turposi tunnistamattomaksi. Hän ei saanut silmäluomiaan auki ja iho oli kuin repeämäisillään.” Muisto riivaa yhä Iidan mieltä. ”Sattui niin paljon sydämeen nähdä Aava sellaisena.”

Kahden viikon tuloksettoman hoidon jälkeen tehtiin uusi ultraäänitutkimus. Haiman takana näkyi varjostuma. Aava lähetettiin jatkotutkimuksiin Uuteen lastensairaalaan Helsinkiin. Hänelle tehtiin magneettikuvaus, jossa näkyi kasvain lisämunuaisessa. Lisätutkimus tarkensi sen olevan neuroblastoomaksi nimetty syöpä.

Linkki Seuran artikkeliin >>

Paavolan perheen tarina

Toinen lapsemme syntyi syyskuussa 2017, muutaman tunnin yhdessä olon jälkeen hänet vietiin teho-osastolle tutkittavaksi – siellä sanottiin, että jotain on nyt vikana, mutta he eivät ole täysin varmoja että mitä. Saman päivän aikana pakkasimme tytön ambulanssiin ja lähdimme ensimmäiselle matkalle Pohjanmaalta Tampereelle sairaalaan. Tampereella häntä tutkittiin noin viikko jolloin sydänvika selvisi. Pakkasimme tytön uudelleen ambulanssiin ja lähdimme itse perässä kohti Helsinkiä.

Meille oli tehty hakemus Mäkkitalolle, että pääsisimme sinne asumaan tytön ollessa sairaalassa. Matkalla Helsinkiin saimme tiedon, että meillä on huone varattuna Mäkkitalolta. Emme osanneet odottaa mitään, joskus vaan ohimennen kuulleet tällaisesta talosta. Ajoimme pientä soratietä ohjeiden mukaan ja mietimme, että mihin me olemme menossa, sitten mutkan jälkeen tuli näkyviin aivan ihanat puutalot ja niiden keskellä hienosti hoidettu pihapiiri. Suuntasimme keltaiseen taloon ja etsimme huoneemme, jonka merkki oli perhonen.

Talo oli turvapaikkamme

Tämä talo oli turvapaikkamme seuraavat kolme viikkoa. Voin edelleen kuulla vanhan lastensairaalan teho-osaston ovikellon ja kansliasta vastaavan naisen äänen ”teho-osasto, avaan oven vanhempien huoneeseen”. Päivät alkoi hyvin nopeasti mennä omalla rutiinilla. Teho-osastolla oli tarkat vierailuajat niin menimme usean kerran päivässä Mäkkitalon ja sairaalan väliä, loistava homma oli, kun tajusimme kulkea matkat talon asukkaiden vapaassa käytössä olevilla polkupyörillä.

Talolla saimme viettää suht’ normaalia elämää Venlan isoveljen, Benjaminin kanssa aina, kun emme olleet sairaalassa tytön luona. Anoppi oli meidän kanssa viikon talolla asustelemassa ja hoitamassa poikaa sillä välin, kun me olimme sairaalassa. Lohduttavaa oli kun 2 ja puoli vuotiaan pojan elämä ei horjunut ihan niin paljon kun meidän.

Menimme Helsinkiin maanantaipäivänä ja Venlan leikkaus piti olla keskiviikkona, leikkaus kuitenkin siirtyi useamman kerran ja lopulta leikkauspäivä oli lauantai. Lähdimme talolta metsän poikki kävelemään Seurasaareen, jotta aika kuluisi nopeammin tietäen,  että pieni vastasyntynyt tyttömme makaa leikkaussalissa, kun kirurgi tekee uskomatonta työtään.
Seurasaaressa saimme lopulta kirurgilta puhelun, että leikkaus oli ohi ja se oli mennyt suunnitelmien mukaisesti, lähdimme takaisin talolle ja kun sain esikoispoikamme sisään menin keltaisen ja vihreän talon välissä olevalle kalliolle ja itkin kovempaa kun ikinä.

Toipuminen lähti käyntiin ensin teho-osastolla ja sen jälkeen sydänosastolla Venlan ollessa noin 3 viikon ikäinen. Osastolla oli hoitaja meitä vastassa ja hänen sanansa on jäänyt mieleeni, kun hän sanoi, että nyt kun pääsette teho-osastolta pois niin saatte lapsenne itsellenne, kun tähän saakka hän on ollut sairaalan lapsi. Tuolloin saimme aloittaa hoitamaan lastamme ilman, että pitää kysyä lupaa vaipan vaihtoon yms.

Mäkkitaloa meidän perhe muistaa aina lämmöllä, siellä on hyvä olla ja tunnelma muiden asukkaiden kanssa on aina kiva. Kaikki menevät omia menojaan päivisin eikä muita talon asukkaita kauheasti näe. Iltaisin kuitenkin on moneen kertaan juteltu muiden asukkaiden kanssa iltapalalla ja jaettu ne suurimmat surut aivan kun puhuisimme huomisen retkipäivän ohjelmasta.

Venla toipui hyvin ja pääsimme vihdoin omalle paikkakunnalle, tämä oli kuitenkin henkisesti melko vaikeaa, jättää turvallinen paikka ja lähteä kotiin.
Venlan ensimmäinen vuosi oli todella raskasta, mutta tämä pieni sisukas sankarimme on opettanut meille sellaisia asioita mitä harvoin saa tilaisuuden oppia.

Palasimme Mäkkitalolle seuraavana vuonna vielä kolme kertaa ja aina sinne on yhtä mukava mennä. Kun kyseessä ei ole perheen lomamatka, vaan pelottavien asioiden käsittely, on ihana kun olemme päässeet aina tuttuun ja turvalliseen paikkaan.

Venlan isoveli kyselee aina välillä, että koska mennään taas Mäkkitalolle, toiveikkaana mutta silti hieman haikeana vastaan, että ei välttämättä enää sinne mennä.