MEIJUN LAULU

säv. Sanna Elina ja Heli Kaltiokumpu san. Sanna Elina

Julkaisin tyttäreni 2-vuotis syntymäpäivänä 28.2.2022 Spotifyyn laulun Meijun muistoksi; Sanna Elina, Meijun laulu. Laulun voit kuunnella myös YouTubesta

Tyttäreni Meiju eli 9kk 7 päivää vuonna 2020. Meiju oli sydänlapsi.

Mäkkitalo oli minulle ja tyttärelleni kuin koti. Koko Meijun 9 kuukauden mittaisen elämän aikana saimme olla kotona Savossa vain kaksi viikkoa heinäkuussa ja marraskuun 2020. Kaiken muun aikaa asuin Ronald McDonald Lastentalosäätiöllä, tutummin Mäkkitalolla. Meijun ollessa vastasyntynyt muutin Vihreään taloon. Kesällä, kun jouduimme nopealla aikataululla palaamaan takaisin Helsinkiin, muutin Keltaiseen taloon. Meijun kuoltua tuntui kuin olisin ollut koditon. Mäkkitalo oli se paikka (Uuden lastensairaalan lisäksi) jossa sain lapseni kanssa elää meidän arkea. Meijun kuoleman jälkeen minulla oli valtava kaipuu Mäkkitalon Keltaiseen taloon, sillä olin mieltänyt sen meidän kodiksi, niin pitkään siellä asuimme. Kaipasin häkellyttävän paljon myös Uutta lastensairaalaa, vaikka siellä oleminen olikin niin raskasta ja pelottavaa. Kaipauksen tunne tuntui ristiriitaiselta, mutta selittyi varmasti sillä, kun Meijun lähes koko elämä tapahtui Helsingissä. Suurin osa muistoista on Helsingissä.

Mäkkitalon Leena ja Johanna totesivat kesällä 2021 vieraillessani talolla, että Mäkkitalon historiassa ei ole ehkä kukaan toinen lapsi viettänyt niin paljon aikaa Mäkkitalolla, kuin Meiju vietti. Yleensähän pitkilläkin hoitojaksoilla olevat lapset ovat sairaalassa ja käyvät Mäkkitalolla vain pienillä lomilla ennen kotiin lähtöä. Meijun sydämen tila oli niin vaikea ja arvaamaton, että saimme sen vuoksi lääkäreiltä lupia olla enemmän Mäkkitalolla, kun oli aikoja, jolloin puntaroitiin sitä, voisimmeko jo lähteä kotiin vai täytyikö Meijun tilaa vielä tarkkailla Helsingissä.

Kultaisia muistoja Mäkkitalolta

Koimme Meijun kanssa ihania hetkiä Mäkkitalolla, sen pihalla ja viereisessä metsässä. Voi sitä iloa, kun sain vihdoin viedä lapseni ensi kertaa ulkoilemaan. Tuolloin Meiju oli jo 4 kk ikäinen. Oli kaunis kesäpäivä ja lähdimme vaunuttelemaan suoraan Mäkkitalolle, ”kotiin”. Olin innokas näyttämään vauvalleni, missä äiti asuu. Mäkkitalon pihalla oli ihana tapaaminen Leenan kanssa, tuntui niin uskomattoman ihanalle esitellä oma vauva ja yhdessä ihastella häntä.

Eräänä kesäpäivänä laitoin Vihreän talon taakse nurmelle pyyhkeitä, joiden päälle menimme makaamaan. Meiju silminnähden haltioitui, kun näki sinisen taivaan ja vihreät keinuvat koivun latvat. Meiju ei puoleen tuntiin nähnyt mitään muuta, kuin taivaan ja kuunteli lumoutuneena tuulen huminaa puiden latvustoissa. Se oli minullekin ikimuistoinen hetki. Lapseni todella nautti. Olihan tuo taivaan näkymä kaikkine luonnonäänineen jotain aivan muuta, mihin Meiju oli tottunut teho-osastolla pitkään elettyään.

Mäkkitalolla tapahtui lukuisia kohtaamisia, joita en tule unohtamaan. Syntyi myös ystävyyssuhteita, joiden toivon kantavan läpi tämän elämän. Keittiön pöydän ääressä jaoimme kokemuksia ja ajatuksia, itkimme yhdessä. Etsimme sanoja niihin kokemuksiin, joihin ei lopulta ole sanoja, mutta jotka toinen sairaalaelämää elänyt vanhempi ymmärtää jo lähes pelkästä katseesta. Koen, että meillä vakavasti sairaiden lasten vanhemmilla on olemassa ikään kuin oma yhteinen kieli, jota vain me voimme ymmärtää.

Mäkkitalosta turvaa elämän myrskyissä

Mäkkitalo oli turvapaikka. Suurimman osan noista kuukausista istuin lapseni vuoteen äärellä sairaalassa. Harvassa olevat lepohetket vietin Mäkkitalolla ja Seurasaaressa. Mäkkitalon metsän halki kulkee ihana oikopolku Seurasaareen, jossa on paljon oravia ja linnutkin tulevat syömään kädestä. Töölön kalliot Mäkkitalon ja Uuden lastensairaalan välissä olivat sellainen voimapaikka, jossa kävin monta kertaa päivässä. Kallioilla yritin oppia taas hengittämään. Merenrantakahvilassa, Regatassa, oli voimauttavaa käydä juomassa korvapuusti kahvit nuotiotulen ääressä. Kesärannan viereisellä rannalla kävimme Meijun kanssa ulkoilemassa varsinkin silloin, kun ulkoilulupa oli lyhyt eikä ollut lupaa mennä kauemmas.

Mäkkitalolla Meiju tapasi myös pappansa ensi kertaa, kun pappa tuli käymään. Kerran Meiju ihmetteli Mäkkitalon viereisen pelikentän laidalla pesäpallomatsiakin. Mäkkitalolla katsoimme Pikku Kakkosta ja elimme normaalimpaa elämää, mitä sairaalan tiloissa pystyimme elämään. Meiju kokeili äidin sylissä keinumista ensi kertaa Mäkkitalon pihalla, Meiju kikatti. Mäkkitalon hiekkalaatikolla ehdimme tutkia hiekkaleluja yhden kerran, se jäi meidän ainoaksi kerraksi. Mäkkitalolla nautimme kodinomaisesta ja jo niin tutuksi tulleesta ympäristöstä. Nautimme normaalimmasta arjesta, vaikka siihen kuuluikin jokapäiväisiä lukuisia lääkkeitä ja verikokeita, jopa äidin omat stetoskoopit, joita kardiologi oli opettanut käyttämään.

Mäkkitalolla vietin lukuisia unettomia pelonsekaisia öitä kriisikeskukseen soitellen. Kriisityöntekijät kävivät tukemassa minua Mäkkitalon puutarhassa. Opettelin elämään pelon ja epätietoisuuden kanssa. Meijulle tehtiin peräti viisi suuren riskin avosydänleikkausta. Monet leikkaukset odotin Mäkkitalolla milloin kirurgi soittaa. Erään kriittisen leikkauksen aikana olin ihanassa Mäkkitalon puutarhassa syömässä pizzaa Meijun enon ja kummin kanssa. Keskellä kirkasta päivää kettu kulki ylväästi koko pihan poikki. Jo raskausajoista lähtien olin leikkisästi ajatellut, että kettu on Meijun voimaeläin. Tuona hetkenä sain sieluuni rauhaa, että kettu oli merkki, että Meiju selviää tuostakin leikkauksesta ja niinhän se rakas tyttö selvisi.

Mäkkitalon pihalla luonto oli läsnä. Se oli minulle, luontoihmiselle valtavan tärkeää. Pihapiirissä mustarastaat lauloivat kuorossa. Tikka naputti puun runkoa. Kettu, valkohäntäpeurat ja metsäjänikset olivat pihan vakiovieraita. Puutarhasta sai poimia punaisia ja mustia herukoita, luumuja, omenoita. On erittäin tärkeää, että Mäkkitalon pihapiiri on juuri tuollainen, kodinomainen.

Rakkaus teki hetkeksi mahdottomasta mahdollista

Vaikeasta sairaudesta huolimatta meillä oli koko ajan toivoa. Jokaisen leikkauksen jälkeen uskottiin, että apu löytyy. Kirurgi totesi, että meidän tarina on osoitus rakkauden voimasta, kuinka rakkaus teki hetkeksi mahdottomasta mahdollista.

Meiju oli sairaudestaan huolimatta todellinen hymytyttö, joka hurmasi suurilla silmillään ja pitkillä kullanhohtoisilla hiuksillaan. Meijun muistokivessäkin lukee ”Rakas lapseni, Neiti Aurinko”. Meiju syntyi Sisun ja Onnin nimipäivänä, Kalevalan päivänä ja lähti Tähtien taa itsenäisyyspäivänä. Meiju oli hyvin iloinen ja tyytyväinen lapsi, silloin kun vointi oli parempi. Meiju oli todella kiinnostunut kaikesta ympärillä olevasta ja hymyili ja kikatteli paljon. Usein lääkäritkin totesivat, että kaikki muut ovat huolissaan, paitsi Meiju itse. Vakavien rytmihäiriöidenkin aikana Meiju hymyili. Sukelsimme Meijun kanssa aina omaan kahdenkeskiseen maailmaamme ja suljimme sairauden ja sairaalan niin kauas pois mielestämme kuin pystyimme. Olimme kiitollisia hyvin pienistä asioista. Lauloimme, luimme satuja, tutkimme leluja, katsoimme lastenohjelmia, hassuttelimme ja höpsöttelimme. Olin kaikista haasteista huolimatta äärettömän onnellinen äiti. Olen kiitollinen, kun Meiju syntyi tähän maailmaan ja toi mukanaan niin valtavan paljon Valoa.

Meijun äiti