Paavolan perheen tarina

Toinen lapsemme syntyi syyskuussa 2017, muutaman tunnin yhdessä olon jälkeen hänet vietiin teho-osastolle tutkittavaksi – siellä sanottiin, että jotain on nyt vikana, mutta he eivät ole täysin varmoja että mitä. Saman päivän aikana pakkasimme tytön ambulanssiin ja lähdimme ensimmäiselle matkalle Pohjanmaalta Tampereelle sairaalaan. Tampereella häntä tutkittiin noin viikko jolloin sydänvika selvisi. Pakkasimme tytön uudelleen ambulanssiin ja lähdimme itse perässä kohti Helsinkiä.

Meille oli tehty hakemus Mäkkitalolle, että pääsisimme sinne asumaan tytön ollessa sairaalassa. Matkalla Helsinkiin saimme tiedon, että meillä on huone varattuna Mäkkitalolta. Emme osanneet odottaa mitään, joskus vaan ohimennen kuulleet tällaisesta talosta. Ajoimme pientä soratietä ohjeiden mukaan ja mietimme, että mihin me olemme menossa, sitten mutkan jälkeen tuli näkyviin aivan ihanat puutalot ja niiden keskellä hienosti hoidettu pihapiiri. Suuntasimme keltaiseen taloon ja etsimme huoneemme, jonka merkki oli perhonen.

Talo oli turvapaikkamme

Tämä talo oli turvapaikkamme seuraavat kolme viikkoa. Voin edelleen kuulla vanhan lastensairaalan teho-osaston ovikellon ja kansliasta vastaavan naisen äänen ”teho-osasto, avaan oven vanhempien huoneeseen”. Päivät alkoi hyvin nopeasti mennä omalla rutiinilla. Teho-osastolla oli tarkat vierailuajat niin menimme usean kerran päivässä Mäkkitalon ja sairaalan väliä, loistava homma oli, kun tajusimme kulkea matkat talon asukkaiden vapaassa käytössä olevilla polkupyörillä.

Talolla saimme viettää suht’ normaalia elämää Venlan isoveljen, Benjaminin kanssa aina, kun emme olleet sairaalassa tytön luona. Anoppi oli meidän kanssa viikon talolla asustelemassa ja hoitamassa poikaa sillä välin, kun me olimme sairaalassa. Lohduttavaa oli kun 2 ja puoli vuotiaan pojan elämä ei horjunut ihan niin paljon kun meidän.

Menimme Helsinkiin maanantaipäivänä ja Venlan leikkaus piti olla keskiviikkona, leikkaus kuitenkin siirtyi useamman kerran ja lopulta leikkauspäivä oli lauantai. Lähdimme talolta metsän poikki kävelemään Seurasaareen, jotta aika kuluisi nopeammin tietäen,  että pieni vastasyntynyt tyttömme makaa leikkaussalissa, kun kirurgi tekee uskomatonta työtään.
Seurasaaressa saimme lopulta kirurgilta puhelun, että leikkaus oli ohi ja se oli mennyt suunnitelmien mukaisesti, lähdimme takaisin talolle ja kun sain esikoispoikamme sisään menin keltaisen ja vihreän talon välissä olevalle kalliolle ja itkin kovempaa kun ikinä.

Toipuminen lähti käyntiin ensin teho-osastolla ja sen jälkeen sydänosastolla Venlan ollessa noin 3 viikon ikäinen. Osastolla oli hoitaja meitä vastassa ja hänen sanansa on jäänyt mieleeni, kun hän sanoi, että nyt kun pääsette teho-osastolta pois niin saatte lapsenne itsellenne, kun tähän saakka hän on ollut sairaalan lapsi. Tuolloin saimme aloittaa hoitamaan lastamme ilman, että pitää kysyä lupaa vaipan vaihtoon yms.

Mäkkitaloa meidän perhe muistaa aina lämmöllä, siellä on hyvä olla ja tunnelma muiden asukkaiden kanssa on aina kiva. Kaikki menevät omia menojaan päivisin eikä muita talon asukkaita kauheasti näe. Iltaisin kuitenkin on moneen kertaan juteltu muiden asukkaiden kanssa iltapalalla ja jaettu ne suurimmat surut aivan kun puhuisimme huomisen retkipäivän ohjelmasta.

Venla toipui hyvin ja pääsimme vihdoin omalle paikkakunnalle, tämä oli kuitenkin henkisesti melko vaikeaa, jättää turvallinen paikka ja lähteä kotiin.
Venlan ensimmäinen vuosi oli todella raskasta, mutta tämä pieni sisukas sankarimme on opettanut meille sellaisia asioita mitä harvoin saa tilaisuuden oppia.

Palasimme Mäkkitalolle seuraavana vuonna vielä kolme kertaa ja aina sinne on yhtä mukava mennä. Kun kyseessä ei ole perheen lomamatka, vaan pelottavien asioiden käsittely, on ihana kun olemme päässeet aina tuttuun ja turvalliseen paikkaan.

Venlan isoveli kyselee aina välillä, että koska mennään taas Mäkkitalolle, toiveikkaana mutta silti hieman haikeana vastaan, että ei välttämättä enää sinne mennä.